Minusta tuli liikkuja jo varhain. Urheilija minusta tuli 10 vuotiaana ja palasin kuntoliikkujaksi lukion jälkeen. Maailma muuttui, elämä muuttui ja arvot muuttuivat. Tarve liikkumiseen säilyi.

Kasvoin maalla, susirajan takana, korvessa. Opin kävelemään jo varhain. Lisäksi minulla oli kiire johonkin. En edes tajunnut, mitä tapahtui, mutta mukavista kärryistäni tulikin kauppakärryt ennen kuin täytin kahta ja perukuntoharjoittelu aloitettiin kauppareissuilla. Kilometri kävellen oli seikkailua.  Sain sukset, polkupyörän, luistimet, uimapuvun. Minua kannustettiin kotona liikkeelle ja ulos. Vanhempani olivat tiukasti sitä mieltä, ettei sillä ole väliä, miten lapsi liikkuu. Kunhan lapsi liikkuu ja on ulkona. Viisivuotiaana jaksoi juosta jo viiden kilometrin lenkin koiramme kanssa ja koulun alkamisen jälkeen sain luvan juosta lenkkejä yksin. Ensimmäiset hiihtokisani hiihdin varamaan parivuotiaana. Alaluokkaikäisenä minut vietiin hiihtokouluun. Minulla oli lahjoja kestävyysurheiluun ja minusta tulikin kilpirahiihtäjä. Laji vei mennessään vuosiksi. Kaikki muu oli hiihdon ehdoilla. Harjoittelusta tuli elämäntapa. Juoksin, hiihdin, loikin, uin, tein kuntopiirejä. Ratsastin myös lähes päivittäin, mutta onnistuin pitämään tämän lajin kilpaurheilun ulkopuolella. Onneksi. 

Minusta ei ollut kilpahiihtäjäksi. Tämä johtui osaltaan omasta tyhmyydestäni, osaltaan lahjojen loppumisesta kesken. Hiihto jäi. Monta vuotta menikin niin, etten pystynyt edes käymään suksilla. Haavat olivat liian syvät. Löysin kuitenkin uudelleen sen lajin, josta kaikki aikoinaan lähti liikkeelle. Juoksu. 18 vuotiaana juoksin ensimmäisen maratonini aikaan 3h45min. Seuraavana keväänä juoksin Tukholmassa aikaan 3h30min. Rakastuin itseni ylittämisen tunteeseen, joka valtaa jokaisen soluni viimeisten kilometrien aikana.

Tuosta on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Moni asia on muuttunut. Olen käynyt kouluni (ainakin toistaikseksi). Olen viettänyt aikaa Alpeilla. Olen löytänyt sukset uudelleen. Olen itkenyt ja nauranut. Olen muuttanut sinne, minnne en kuvitellut ikinä muuttavani. Ja edelleen juoksen.

Tänä syksynä kaiken piti olla hyvin. Heinäkuussa juoksin 15km vauhtikestävyyslenkin aikaan 70min sykkeen pysyessä kauniisti välillä 160-170/min. Juoksu oli helppoa. Lähdin suurin odotuksin HCM:lle, jossa mikään ei toiminut. En käsittänyt, mikä meni pieleen. 10km kohdalla päätin juosta maaliin. Tämä tavoitteeni edellytti sitä, että vauhtia piti pudottaa rajusti. Juoksin maaliin ajassa 4h19min. Itkin illalla Makuunin karkkipussin kanssa.  Seuraavalla viikolla lähdimme lomalle avomieheni kanssa, jossa aloin jälleen juosta. Juoksin kauniilla meren rannoilla nauttien aamujen viileydestä, vuorien usvasta ja merestä. Olo alkoi kohentua ja toiveikkaana aloin tehdä seuraavan talven harjoituskaavioita. Suomeen palattuani sairastuin flunssaan. Flunssa kesti koko syyskuun ja hermoni kiristyivät. Pirkan hölkkä jäi haaveeksi. 

Nyt olo alkaa olla jälleen normaali, vaikka antibioottikuuri jatkuukin vielä. Kroppa kuitenkin kiukuttelee 1.5kk harjoittelutauon jälkeen. Ensi keväänä on tulossa Tukholman maraton, jota kohti käännän vähitellen katsettani. Tosin ensin pitää parantua. Parantuminen tarkoittaa lepoa. Lepo onkin se veikein osa tässä.